Työelämän pyhä keskinkertaisuus.

Olemmeko työelämässä lapsia vai aikuisia?

No, tietenkin aikuiset käyvät töissä. Työelämässä on aikuista porukkaa.

Tästä huolimatta esimiehen hommiin hyvän koulutuksen kerrotaan olevan lastentarhanopettajan pätevyys. Tämä implikoisi johdettavien olevan lapsia. Toki ihmisten yhteisöllisessä toiminnassa välillä meininki tuntuu lastentarhalta, eikä se tunne katoa viisikymppisten kanssakaan työskenneltäessä.

Jokin työelämässä kannustaa meitä kypsymättömyyteen. Lastentarha on välillä ihan osuva tapa ymmärtää työelämää. Toki se perustuu myös stereotypiaan lastentarhasta.

Mikä meistä tekee kypsymättömiä?

Kontrolli.
Meistä tekee lapsellisempia lopulta ajatuksemme siitä, miten työelämä parhaiten toimii.

Työelämää ohjaa uskomus, jonka mukaan ihmiset ovat vastuuttomia ja lapsellisia. Ihmisiä pitää olla kaitsemassa tämän tästä. Kun työtä ei seurata, ihmiset alkavat huijata ja laiskotella. He ryöstävät karkit ja piparit välittömästi, kun purkit jäävät vahtimatta. Vastaamme kontrollilla. Työntekijät laiskottelevat ja huijaavat, joten heitä pitää tarkkailla ja kontrolloida.

Rakastamme kontrollia. Kontrollitarpeessamme kirjoitamme tukuttain työehtosopimuksia, joiden tulkintaan tarvitaan armeija työntekijöitä, koska sopimuksia pitää tietenkin valvoa. Pyöritämme valvontajärjestelmää hämmentävillä rahasummilla.

Vähimmäisehtojenkin toteuttamisesta on onnistuttu tekemään kontrollia. Uskomme nimittäin myös työnantajien olevan lapsia, jotka ryöstävät kuvainnollisen karkin heti, kun tilaisuus annetaan. Karkkina ovat työntekijöiden ihmisoikeudet ja inhimillisen työelämän mahdollisuus. Työnantajat riistävät ahneuttaan, joten heitä täytyy kurittaa.

Tässä ovat työelämäkeskustelun kaksi vastapuolta.
Kaksi stereotypiaa, joiden ilmentymiä löytää kasvokkaisesa todellisuudessa lopulta harvoin.

Olemme asettautuneet näihin poteroihin jopa hämmentävällä lapsellisuudella. Yhteiskunnalliset keskustelut työelämästä liikkuvat jankkaamisen, kiukuttelun ja kiusaamisen välimaastossa.

Mitään uutta ei keksitä.

Työelämää ohjaavana ajatuksena kontrolli on innovaation, luovuuden, hyvän ajattelemisen ja orgaanisen kasvun luonnollinen vihollinen. Valvonta tuottaa tottelemista, mutta sen on mahdoton tuottaa sitoutumista. Todellisia tuloksia ei ole ilman sitoutumista. Hyvinvointia ei synny.

Kontrolli ei johda työtä ilon, mahdollisuuksien ja vahvuuksien kautta, vaan uhkakuvien, heikkouksien ja puutteiden pelosta käsin. Kontrolliuskontomme ikävä kyllä haittaa juuri niitä ratkaisuja, joiden pitäisi pelastaa Suomi.

Pian ajaudumme riitelemään sopivasta työajan määrästä viikon työlle. Tämä on aikaansaavan työn käsitteistössä käytännössä absurdi keskustelu. Miettikää sitä rahaa ja aikaa, mikä käytetään tämän näkökulman eri puolien argumentointiin. Keskustelulla ei ole lopputulosta, koska se on käyty täsmällisesti ohi relevantin aiheen.

Onneksi kaikki eivät lähde mukaan tähän kelkkaan. Onneksi jotkut uskaltavat vapauttaa työn. Ne, jotka uskaltavat, voittavat tietenkin kellokorttiin uskovat kilpailijansa helposti. Ihan ilman lupaa.

Hyvin säännelty työelämä on tehokas tuottamaan yhtä asiaa:
Keskinkertaisuutta.

Työaikojen valvominen, kaiken ohjeistaminen yksittäistapausten pohjalta, vision ja arvojen sattumanvaraisuus, loputtomat hyväksyttämisketjut ja merkityksettömien päätöksien kasautuminen yhä korkeammalle johtoon sekä epäselvät tavoitteet tuottavat keskinkertaisen organisaation.

Keskinkertaisuuden ongelmana on mm. sen hinta. Kontrollilla aikaansaatu keskinkertaisuus on kallista. Toki se on näennäisen tehokasta. Se näyttäytyy kaavioina ja prosesseina, jotka saavat aikaan linjakkuuden ja tehokkuuden vaikutelman. Monissa yhteyksissä se toimii, mutta loputon uskominen oikeaan tapaan tehdä ja ohjeistaa saa levitessään luovan ajattelun pysähtymään. Käytämme parhaita mieliämme ja aikaamme yhteen pahimmista kasvun ja hyvinvoinnin vihollisista – perfektionismiin.

Keskinkertaisuutemme on pyhää sorttia. Sen pohjaoletuksista on vaikeaa edes aloittaa keskustelua.

Esimerkkinä: Työajan täysi vapauttaminen sääntelystä. Se on keskustelussa epäilyttävää ja moraalisesti väärin. Näin on täysin erilaisista ja keskenään ristiriitaisista syistä eri intressiryhmille. Keskustelulle ei ole edes oikeaa forumia. Nykyisissä kiistellään sääntöjen viilaamisista ilman ajatustakaan siitä, että sääntöihimme johtaneet oletukset ovat todellinen ongelma. Pohjalla on oletus, että olemme tyhmiä lapsia tai pahoja oman edun tavoittelijoita. Kumpiakaan emme ole.

Et sinä. En minä.

Mikä sitten johtaisi sitoutumiseen ja tuloksiin?
Vapaus.
Itsesääntely.
Valinnan mahdollisuus.
Oppiminen.
Vastuu.
Aikaansaaminen läsnäolon sijaan.
Todellinen tehokkuus, ei sen esittäminen.
Tekemisemme merkitys siihen käytetyn ajan sijaan.

Parempaa työelämää tulee ohjaamaan työhön annettu vapaus. Mahdollisuus pitää siitä, mitä tekee. Olla vastuussa ja omistaa työnsä.

Teemmekö mitään muuta kuin työtämme sillä ajatuksella, että parasta aikaansaamista on käytetyn ajan mittaaminen? Emme, koska ajatus on oikeasti absurdi. Edes klassinen kehittämistotuus 10 000 tunnista ei toimi näin. Se toimii ainoastaan reflektoivalla ja harkitsevalla harjoittelulla sekä taipumuksien tukemana.

Kehittämisessä taas keskitymme puutteiden voivotteluun vahvuuksien tukemisen sijasta. Henkilöstötutkimme koko organisaation saadaksemme tietää, missä emme ole hyviä. Tiedämme sen toki jo etukäteen, mutta teemme sen silti. Sen jälkeen lähdemme tekemään yhteistyötä heikkouksiemme kautta.

Sitten vielä kehtaamme ihmetellä, miksi ihmiset eivät innostu lähtemään mukaan. Kehittäminen tuottaa suorastaan häkellyttävää keskinkertaisuutta.

Monet meistä työskentelevät työpaikoissa, joissa valvonta ja kontrolli on pääasiallinen johtamisen muoto. Se on sitä, vaikka puheet kertovat toista. Valvonnan perusoletuksia eivät muuta joustavat työajat tai näennäiset itsesääntelyn mekanismit.

Voitko ottaa työpaikallasi oikeasti kymmenen minuutin nokoset ja ilmoittaa siitä kaikille? Se tutkitusti parantaa tuottavuuttasi, mutta uskooko sitä kukaan? Uskotko itse? Tämä on mikroskooppinen esimerkki vapaudesta, ja silti siinäkin on vaikeuksia. Kun jatkamme työpäiväämme kellokortin kertoessa suoritustasomme, ei tarvitse ihmetellä uusien ideoiden puutetta. Työtapamme, uskomuksemme työn luonteesta ja mm. ihmisten palkitsemisesta saattavat tehdä luovuudesta mahdotonta. Innovaatioita odotellessa voi siis mennä tovi.

Kaikki näkevät, että perinteisestä tavasta valvoa tekemistä on tullut taakka. Tästä taakasta voi toki luopua.

Keskinkertaisuuskontrollista luopuvat yritykset ovat niitä, joista tulevat ja nykyiset menestystarinat kerrotaan. Silti meillä on vaikeuksia uskoa. Pidämme mittaviakin menestyksiä hauskoina liikkeenjohdon kuriositeetteina, meille itsellemme liian vaikeina toteuttaa. Tukeudumme vanhoihin totuuksiin. Mielikuviin kellon ympäri puhisevista työn ja johtamisen sankareista. Emme oikein osaa muuta.

Yrityksien hitaan muutoksen lisäksi työelämää säätelevät organisaatiot tulevat ikävä kyllä vielä kauempaa perästä. Ne vain vahvistavat kontrolliuskomustamme. Emme saa pitkissä neuvotteluissakaan aikaan mitään muuta kuin uutta valvottavaa. Lisää tuloksista irrotettua, aikaansaamisen ja hyvinvoinnin kannalta merkityksetöntä työtä.

Tiedän, että tämä resonoi… siellä jossakin.

Mitä, jos mittaisimme todellisia aikaansaannoksia?
Tietäisimme oikeasti tavoitteemme?
Olisimme vapaita ja osaavia saavuttamaan niitä?
Tekisimme työtämme merkityksellisten asioiden hyväksi?

Se muuttaisi työelämämme paremmaksi.
Iloksi ja tuloksiksi – kaikkien hyödyksi.

Jätetään siis kontrolli ja keskinkertaisuus muiden huoleksi.
Keskitytään me tuloksiin ja hyvinvointiin.

Erinomaista työpäivää,

terv.
Kalle