Tämä on lyhyt tarina omista virheistä.

Tällä kertaa aihe on täydellistäminen.

Eräs ensimmäisistä kehitysprojekteistani HR-ihmisenä oli kehityskeskustelujen uudistaminen silloisella työnantajallani. Jostain kumman syystä minut päästettiin tekemään sitä ilman minua fiksumpien ohjausta. Se oli virhe.

Virhe pääsi syntymään, sillä tuoreena maisterina tietenkin osasin ja tiesin aiheesta kaiken. Tällainen vahva tietämys on tietenkin hyvä purkaa johonkin käytäntöön, jonka uhriksi viaton henkilöstö joutuu.

Tein monimutkaisen ja pitkän lomakkeiston. Pidin sitä erittäin ansioituneena ja olin itse hyvin selvillä sen sisällöstä ja perusteista. En kysynyt keltään juuri mitään. Kollegoilta kyselin vähän, mutta raukat eivät vaan ehtineet töiltään huomata, millaista virhettä olin hautomassa.

Luulin, että olen ihmisille avuksi.
Mahdollistan asioita laajuudella ja omillani tiedollani aiheesta.
Vilpitön virheeni.

Heti, kun lomake oli julkaistu pari lähimmistä työkavereistani tuli kyselemään, mitä kysymykset tarkoittivat. Epäselviä kysymyksiä oli useampia kuin yksi. Huomatkaa, että nämä olivat HR-osastolla työskenteleviä ihmisiä. Tämä ei kerro heidän käsityskyvyistään, vaan minun virheeni mittavuudesta.

Hups.
Se määrä ihmisiä, ketkä eivät häveliäisyyttään viitsineet kysyä hölmöilyistäni, oli suurempi kuin pari työkaveria. Organisaatiossa oli kuitenkin tuolloin 3500 ihmistä. Tässä kohtaa en oikein osaa muuta kuin kiittää siitä, että nuorta "asiantuntijaa" ei enempää (ansaitusti) haukuttu. Vieläkin hävettää.

Tämä oli kuitenkin tärkeä oppitunti.

Seuraava esimieheni muokkasi koko keskustelun niin yksinkertaiseksi, että sen hyödyllisyys (ja suosio) nousi kertaheitolla. Tällä kertaa teimme yhteistyötä, ja onnekseni olin jo tämän (ja muiden) virheiden opettama. Olin oppinut käyttämään asiantuntemustani hiukan järkevämmin, käytännöllisemmin ja vähemmän. En kuitenkaan lopullisesti. Se on toinen tarina. Kerron jos nähdään.

En ollut tuolloin tajunnut, että ymmärrys tulee tekemisen jälkeen.
Siitä tässäkin tekstissä on kyse.

Olen entinen täydellistäjä.

En ole koskaan kokenut olevani perfektionisti. Taipumukseni eivät ole ihan niin vahvoja. Olen kuitenkin ehdottomasti uskonut, yksin tehty järkeilyni on olennaisin osa työtäni. Tämä on karmea virhe, jota toistan säännöllisesti edelleen. Olen tehnyt tämän vihreen monin eri tavoin:

Olen eksynyt suunnitteluuni saamatta juuri mitään aikaiseksi.
Olen eksynyt käsitteisiin.
Olen ylisuunnitellut.

(Toivottavasti muuten kenenkään titteli missään yrityksessä ei ole ylisuunnittelija. En uskalla tätä googlata.)

Olen jämähtänyt järkeilemään asioita ja taantunut asioiden läpiajatteluun. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta minun tapauksessani näin on tapahtunut toimeen tarttumisen kustannuksella.

Usein, kun olen tarttunut toimeen, on tuloksena ollut suunnitelma, josta kukaan ei saanut tietää. Siitä olisi voinut seurata paljon hyvää. Siitä ei kuitenkaan seurannut mitään, koska tekemiseni oli taantunut pöytälaatikkorunoudeksi.

Pahin rikokseni on kuitenkin syyllistyminen siihen, että olen suunnitellut muiden ihmisten työtä heidän puolestaan paremmaksi.
Ilman etukäteistä pyyntöä heiltä itseltään.
Tai mikä pahinta, jonkun kolmannen osapuolen pyytämänä.

Tämän virheeni pohjalla lienee ajatus siitä, että muiden ihmisten ajattelun pakottaminen omille linjoilleni on jotenkin hyödyllistä työtä.

Ei ole.

Sanonta, jonka olen kokenut hyödylliseksi:

Kun ihminen saa järkeiltyä maailman selväksi, hän on jo myöhässä, koska maailma on jatkanut matkaansa.

Lähteen olen jo unohtanut.
Muotoilen itse asian näin:

Jos löydät ajattelussasi täydellisen mallin, olet myöhässä sieltä, missä sitä jo toteutetaan.

Vähänkin akateemisesti orientoituneelle täydellistäminen on todellinen riski. Se on syvä kuoppa, joka vaanii tuottavaa työtä. Kuoppaan ei kuitenkaan tarvitse pudota. Voimme löytää tuottavamman tavan ajatella käytännön ja teorian liian suureksi miellettyä eroa.

Teoria ja käytäntö eivät ole toistensa vihollisia.
Itse asiassa uskon, että me kaikki kärsimme näiden asioiden vastakkainasettelusta.

Uskon, että käytännön tekijöiltä tulee parhaimmillaan mykistävää teoriaa asioiden luonteesta. Uskon myös, että teoriaan kallellaan olevat pohtijat voivat pienellä annoksella rohkeutta kehittyä tekemisen mestareiksi.

Kaikki hyötyisivät näiden käsitteiden rajojen haastamisesta. Emme kaikki ole joko insinöörejä tai humanisteja. Tai puhujia ja tekijöitä. Tai mitään vastaavaa erottelua. Parhaimmillaan olemme molempia, ja silloin jalostuvat sekä ymmärrys että tekeminen.

Teorian ja käytännön tulisi rakastaa toisiaan.

Teoriasta käytäntöön matkustetaan rohkeudella, rehellisyydellä ja ryhtymisellä.

Käytännöstä teoriaan matkustetaan keskustelulla, kirjoittamisella ja kertaamisella.
Nyt meni syvälliseksi.
Ja ehkä vähän idealistiseksi.
Ei haittaa.
Sointui kivasti.

Pointti, joka on ollut minulle hyödyllinen:
Tekeminen on tärkeämpää kuin täydellistäminen.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, ongelmat ja epäterveren arkeologinen suhtautuminen kehittämiseen on ajanhukkaa siinä mittaluokassa, missä sitä harrastamme.

Tämän keskustelu ideaalitilanteesta ei saa aikaan tuloksia siinä mittakaavassa, mitä välillä sorrumme luulemaan. Kehittäminen tapahtuu vähän kerrallaan sinne päin ja siitä tilanteesta, missä ollaan juuri nyt.

Tämä on yksinkertainen ja monimutkainen ajatus yhtä aikaa. Löydän siitä kerta toisensa jälkeen myös huumoria. Olen ilmeisesti nähnyt (ja tehnyt) reilusti erilaisia yrityksiä kehittää.

Miksi olen alkanut parantua täydellistämisestä?

Jos sanon ja toivon olevani entinen täydellistäjä, niin mikä on alkanut muuttanut ajatteluani? Keksin kolme vastausta. Virheet, valmennus ja voimailu.

Virheet ovat tietenkin auttaneet. Olen tehnyt tarpeeksi niin huonoa etukäteistä järkeilytyötä, että olen havainnut sen toimimattomaksi.

Valmennuksen opiskelu (coaching) on myös auttanut. Opiskelussa ymmärsin, että vuorovaikutuksessa ei ole kysymys siitä, että yrittää antaa valmiita vastauksia. Tämä helpotti ylisuunnittelusta irtautumista. Parasta kokemuksessa oli se, että löysin tekemisen tasolla sen, mihin opintotaustani ajoi minut uskomaan. Käytäntö ja teoria alkoivat vetää samaan suuntaan.

Viime aikoina olen alkanut ajatella, että voimaharjoittelusta kiinnostuminen oli lopulta parantumisen käynnistänyt lääkkeeni. Jokainen joka tekee tavoitteellista voimaharjoittelua (tai muuta urheilua), voi ymmärtää, että ylisuunnittelun mahdollisuus on aina olemassa. Ohjelmaa, teoriaa ja lähestymistapaa on loputtomasti. Itse olen piirrellyt itselleni hävyttömän määrän ohjelmointia, liikkeitä, safkoja ja muuta sälää. Onko minulle ollut hyötyä suunnittelusta?

On, mutta vain tekemisen jälkeen. Ainoastaan ne ohjelmat, jotka olen toteuttanut oikeasti loppuun asti, ovat vieneet eteenpäin ja antaneet lisää ymmärrystä. Tämä on opettanut minulle tekemisen arvon. Suunnittelu yksin ei ole opettanut mitään. Lukeminen, opiskelu ja perehtyminen ovat saaneet arvonsa vasta tekemisessä. Tekeminen on jalostanut opittua ja tuottanut parempaa ymmärrystä siitä, mikä oikeasti on tarpeellista, kehittävää tai järkevää.

Olen rakastunut yksinkertaistamiseen, tarpeellisuuteen ja tekemiseen nimenomaan salilla. Se on nimittäin paikka, joka on äärettömän herkkä sille, että suunnitellaan hommat yli, mutta tehdään lopulta jotain ihan muuta. Näin on myös ravinnon suhteen.

Miksi tämä ei sitten toimi?
Helppo vastaus: koska ei tehty.
Suunniteltiin.
Sitten suunniteltiin lisää.

Työelämän tukifunktiot (kuten HR) ovat haavoittuvaisia ylisuunnittelulle. Meidän tulisi pyrkiä ymmärtämään, kuinka paljon suunnittelua oikeasti kulloinkin tarvitaan. Ehkä meidän tulee suunnitella niin vähän kuin on tarpeen. Se voi toki tarkoittaa paljonkin suunnittelua. Suunnittelu on aina tärkeää.

Tekemistä kuitenkin tarvitaan enemmän. Tekeminen antaa lopulta ymmärryksen. Tekeminen rakentaa suhteen itse asiaan, ja mikä tärkeintä, tekeviin ihmisiin.

Suurimmat onnistumiseni työelämässä eivät ole etukäteisen suunnittelun riemuvoittoja. Ne ovat ryhtymisen ja muiden ihmisten tuen riemuvoittoja.

Tekeminen on tärkeämpää kuin täydellinen tekeminen. 

Aion jatkossa edetä tämän ajatuksen turvin. Vähemmän yksinäistä järkeilyä, enemmän yhdessä tekemistä. Ei liikaa suunnittelua, vaan toiminnasta viisastumista. Ymmärrystä tekemisen jälkeen.

Yritän olla sanani mittaisesti entinen täydellistäjä.

Lopettaa etukäteen täydellistämisen.
Oppia virheistäni.

Jos olet kohtalontoveri, niin yritä sinäkin.
Tartu toimeen.

terv.
Kalle

ps. Haluaisitko tekstejä, joita ei julkaista muualla? Liity maili-listalle sivun alareunasta. Voit myös kutsua minut kouluttamaan näistä teemoista.