Palautekulttuurin kolme virhettä.

”Älä koskaan enää kehu mua muiden kuullen”, sanoi kerran kotkalainen työntekijä esimiehelleen. Esimies oli yrittänyt tehdä palautekulttuurista vähän parempaa. Hän kehui porukan edessä yhtä työntekijää ansaitusti hyvästä suorituksesta.

Kun kuulin tästä, hämmennyin. Oikeastaan suutuin. Tämä oli kuitenkin yksi niistä tapauksista, jotka herättivät minut oikeasti miettimään palautetta työelämässä. Välillä aihe unohtuu, mutta se tuntuu löytyvän aina uudestaan. Palaute on ikuisuusaihe.

Jotkut oppivat ja kehittyvät työelämän palautetaidoissa – useimmat eivät. Toiset valittavat siitä, että palautetta ei saa. Toiset taas siitä, että palautetta on hankala antaa. Tämä on kaunis tapa ilmaista se tosiasia, että esimiehet ja työntekijät syyttävät huonosta palautekulttuurista sujuvasti toisiaan.

Kuten yleensä, molemmat ovat oikeassa.

Tämän asian käsittelyyn tarvitsemme usein laajempaa käsitettä kuin palaute. Palautekulttuuri voisi olla sopiva, ja keskustelukulttuurikin käy. Tarkoitan siis hiljaista sopimusta siitä, mihin sävyyn ja mistä asioista on sopivaa puhua. Mielestäni on hyödyllistä puhua tässä yhteydessä kulttuurista. Se säätelee myös keskinäistä palautteenantoamme.

Näin ajatellen tiedän ainakin kolme asiaa, jotka voivat yhteisössäsi olla pielessä.

  1. Positiivista puhetta on liian vähän
  2. Kriittistä puhetta on liian vähän
  3. Kumpaakin on liian vähän

Palautekulttuurissa positiivisuuden ja kriittisyyden puute ovat molemmat häiriöitä. Molempien puute taas on apatiaa. Se on pahin häiriö.

Eikö teillä kehuta? Huono juttu.
Eikö teillä esitetä kritiikkiä? Huono juttu.
Eikö teillä tehdä kumpaakaan? Huonoin juttu.

Kun positiivisuutta ei ole tarpeeksi

Kun positiivisuus puuttuu, kukaan ei tee oma-aloitteisesti mitään. Kukaan ei opi mitään. Kun keskusteluista poistetaan onnistuminen, saadaan yhteisö, joka on vaan täällä töissä. Ihmisiä, jotka tekevät niin vähän kuin on pakko tai juuri sen verran kuin heitä käsketään. Mitään uuttakaan ei viitsi yrittää, koska kuittailua tulee ja virheistään saa kuulla.

Näitä työyhteisöjä tiedän olevan olemassa. Ensimmäisen kappaleen esimerkki on yksi mieleenpainuvimmista. Tätä kulttuuria voisi luonnehtia lause: ”Töissä ollaan töissä, eihän täällä olla koko ajan kehumassa ja palautetta antamassa.”  Tämänkin olen kuullut. Tällaisessa porukassa kukaan ei ole koskaan kehunut ketään, ja positiivista palautetta ei siedetä. Se ei ole turvallista. Kaikki positiivisuus ja huumori revitään epäonnistumisesta – muiden tai oman suorituksen kritisoinnista.

Tällaisen vanhan töissä tehdään töitä – kulttuurin komedia on siinä, että ei niitä töitä oikeasti tehdä kovinkaan ihmeellisellä tahdilla.

Kun kriittisyyttä ei ole tarpeeksi

Tämä lienee harvinaisempi ongelma, mutta tuskin tavaton. Kun negatiivista puhetta ei ole tarpeeksi, kaikki asiat ovat tosi hyvin. Hommat tehdään oikein, mutta oikeita hommia ei tehdä. Uusia ideoita ei kehity, koska kriittiseen käsittelyyn ei pystytä. Kaikki on ok, kaikki on hyvää. Muiden arviointi on vaikeaa ja pelottavaa. Paitsi silloin kun voi kehua vähän kaikkea tai ollaan hyvällä perustasolla.

Tekemisen seurauksista ja tuloksista ei avoimesti puhuta. Johtaminen on hyvien juttujen ja yleisten harhaluulojen myhäilevää toistelua. Yleistä tsemppaamista. Muiden yritysten uudistukset ja onnistumiset ovat mielenkiintoisia, mutta niistä ei seuraa mitään oppimista, koska kaikki menee hyvin. Ihmiset esittävät rooliaan, ja kukaan ei tee mitään ihmeellistä. Tämäkään ei ole turvallinen kulttuuri, koska emme pysty haastamaan toisiamme.

Tämä voisi olla sellainen jees jees – porukka.

Kun kumpaakaan ei ole tarpeeksi

Jos kumpaakaan puhetta ei oikein esiinny, ongelma on paha. Kaikki on aina ihan hyvää tai ongelmista puhuttaessa tää nyt on aina ollu vähän tällasta. Millään keskustelulla ei ole juurikaan seurauksia. Tämä muuten nyppii meikäläistä työelämässä kaikkein eniten. Seurauksettomuus. Itsetarkoituksellinen puhuminen ja tekeminen.

Villi arvaukseni on, että suomalaisilta työpaikoilta löytyy jokunen tällainen kulttuuri. Palautekulttuuri, jossa kumpaakaan osa-aluetta ei hallita kypsästi. Kunnon kehuminen on vierasta, mutta negatiivistakaan palautetta ei oikein uskalleta antaa. Asioiden kriittinen käsittely puuttuu samoin kuin onnistumisten tunnustaminen ja juhlistaminen. Pyytäisin ilmiantamaan tällaisen kulttuurin, mutta kukaan ei uskaltaisi kuitenkaan.

Palaute tehdään rutiininomaisesti vuosikellon mukaan ja annetaan sen sitten valua pois selästä. Korjaava palaute annetaan niin varovaisesti, ettei siitä ymmärrä korjaavuutta. Vaihtoehtoisesti joku muu hoitaa hommat, ettei toisen toimintatapoja tarvitsisi arvostella. Palautetta ei sanota suoraan. Ei tule kehitystä.

Koskaan ei juhlita isoa onnistumista, mutta eipä kukaan arvostelekaan. Voi rauhassa koteloitua.

Eikö kuulostakin tylsältä?

Mikä olisi parempi tapa?

Moni on kuullut positiivisen ja kriittisen palautteen sopivan suhdeluvun. Hyvässä palautekulttuurissa se voisi olla 3:1 tai 5:1 – positiivisen suhde kriittiseen siis. Mielestäni täsmälleen oikeaa suhdelukua on turha hifistellä. Asian ilmaisee nimittäin kätevästi näin:

Paljon positiivisuutta, tarpeeksi kriittisyyttä.

Ja lisäyksenä: kaikki palaute vain aiheesta.

Näilläkin pärjää jo hyvin, mutta heitetään vielä pari käsitettä mausteeksi soppaan. Keskustelukulttuuriin tarvitaan kypsyyttä, rehellisyyttä ja arvostusta.

Kypsyys saamallesi palautteelle kannattaa, koska se mahdollistaa oppimisen. Saamasi kritiikki ei ole maailmanloppu. Muista myös, että saamasi hyvä palaute on ansaittua. Rehellisyys omista näkemyksistä kannattaa myös, se nimittäin tuntuu paremmalta ja pitää sinut terveempänä. Rehellisyyden kaverina on hyvä pitää arvostus kaikkia kohtaan omassa puheessasi – siis kunnioittava suhtautuminen. Se kannattaa säilyttää, koska muuten näkemyksiäsi ei kuunnella.

Rehellisyys ei siis tarkoita töykeyttä, aivan kuten kriittisyys kaikkea kohtaan ei välttämättä osoita, että on fiksu.

Tiivistyksenä – riittävän hyvän palautekulttuurin resepti:

Paljon aiheellista positiivisuutta, tarpeeksi aiheellista kriittisyyttä.
Kypsästi, rehellisesti ja arvostavasti.

Huumoria saa myös lisätä oman maun mukaan.
Itse tykkään isosta annoksesta.

terv.
Kalle

3 comments

  1. Punnitsin sanojasi ja viisaasti mietit. Nämä ovat isoja ongelmia. Paria kohtaa haluan kuitenkin vähän kyseenalaistaa. Omasta kokemuksestani ihmiset tekevät erinomaisen hyvää työtä myös työyhteisöissä joissa ei kehuta – koska ovat tunnollisia, tykkäävät työstään, ovat innostuneita ja ammattitaitoisia. Vaarana on kuitenkin väsyä jossain vaiheessa, jos työlle ei saa arvostusta.
    Toinen kohta jota kyseenalaistan on se, että kriittistä puhetta on liian vähän. Sitä kyllä työpaikoilla riittää, niin paljon että ihmiset väsyvät ikuiseen negatiivisuuteen. Minusta liian vähän on kriittistä, rakentavaa ja asioita eteenpäin vievää puhetta.

    Tykkää

    1. Olet oikeassa Paula! Ihmiset tekevät erinomaista työtä pääosin omista syistään. Vaikkapa tunnollisuudesta. Vaara väsyä on kuitenkin todellinen, jos mitään tunnustusta ei ole olemassa. Varsinkin jos kritiikkiä saa kuitenkin. Tätä ei jaksa kovin kauaa.

      Mielestäni kriittistä puhetta voi edelleen olla liian vähän. Yleensä näin ei todellakaan ole. Kritiikin suhteen avainsana on ”tarpeeksi”. Ei siis yhtään enempää kuin mitä vaaditaan uudistumiseen. Niin vähän kuin tarpeeksi. Sen sijaan positiivisuutta ei ole lähes koskaan tarpeeksi, vaan sitä saa olla paljon reilummin. Molemmat tarvitaan, mutta aivan eri annoksina. Olet oikeassa myös siinä, että liiallinen negatiivisuus on varmaankin huomattavasti yleisempää. Rakentava kriittisyys tosiaan on eri asia kuin kaikkeen liitetty negatiivisuus.

      Kiitos kommentista!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s