Kolme asiaa, jotka tekevät työstä bullsh**tiä.

Ennen opiskeluaikojani työskentelin ilmoitusmyyjänä ja puhelinmyyjänä. Kesällä 2003 myin pari kuukautta melko huonoa tietotekniikkalehteä asiaa ymmärtämättömille ihmisille. Puhelinkopissa, toimistossa, helteellä. Se oli ainoaa aikaa elämässäni, kun jätin säännöllisesti tulematta töihin. Jäin pois, jos tuli yksikin hyvä syy. Työllä ei ollut minulle mitään merkitystä, taskurahoja lukuunottamatta. Olin toki myös 18-vuotias idiootti. Tästäkään huolimatta en saanut uskoteltua itselleni olevani hyödyllinen yhdellekään ostajalle. Paikallislehden ilmoitusmyynnissäkin tuli välillä hyödyttömyyden tunne, vaikka lehti-ilmoittelun järkevyyttä pystyi vielä vuonna 2003 jotenkin perustelemaan. Nykyään sekin olisi hankalampaa. Sanottakoon, että nämä suoramyyntikokemukset ovat olleet minulle melko hyödyllisiä. Koin työni kuitenkin silloin merkityksettömäksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin sain kaupungilla palautteen eräästä esiintymisestäni: Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen tuntui, että henkilöstötilaisuudessa oli ollut järkeä. Olin ollut puhumassa täydelle auditoriolle sosiaalihuollon ihmisiä heidän korkeista sairauspoissaololuvuistaan. Tiesin palautteesta, ettei työni ollut merkityksetöntä. Tällaisissa tilaisuuksissa myös lynkkaamiseni oli vaihtoehto.

Kaupungin leivissä en ihmetellyt ollenkaan, mikä merkitys työlläni oli. Se oli ilmiselvää. Sitä tehtiin kotikaupunkia, asukkaita ja heitä palvelevia ihmisiä varten. Kynnystä mennä töihin ei ollut.

”Working hard for something we don’t care about is called stress.

Working hard for something we love is called passion. ”

–Simon Sinek

Tällä viikolla julkaistussa artikkelissa Alf Rehn avasi jälleen tarvittavaa keskustelua työstä. Nohevasti otsikoidussa tekstissä suomalainen työelämä täyttyi häränpaskasta, siis merkityksettömistä työtehtävistä ja työnkuvista. Läppärin ääressä raportin väkertämisestä loputtomaan pinoon, josta sitä ei yksikään sielu tapaa. Turhasta paikallaolosta kokoushuoneessa pulla suussa, ”huonelihana”. Sivuhuomautuksena room meatista on pakko sanoa, että The Thick of It on kertakaikkiaan mahtava sarja. Yksi hauskimmista, mitä olen koskaan nähnyt. Kestää myös uudelleenkatselua.

Artikkelin mukaisesti allekirjoitan, että työelämässä on liikaa merkityksetöntä puuhastelua ja liian vähän konkretiaa.  Juuri tällaiset ilmiöt on nostettava työelämäpuheiden keskiöön. Ne ovat paljon tärkeämpiä kysymyksiä kuin työaika ja –ehdot. Enemmän hyödytöntä ei ole hyvä kehittämissuunta.

Työelämästä häränpaskaa tekevät artikkelissa siis merkityksettömyys ja konkretian puute. Haluan jatkaa keskustelua, joten jatkan listaa. Tässä siis kolme ilmötä, jotka myös tekevät työelämästä bullshittiä.

1.Vapaudettomuus

Ajattele asioita, joissa olet ammattilainen. Kuvittele, että olisit täysin tätä ammattitaitoasi vastaavassa työssä. Sinulle olisi annettu myös selkeä ja mielekäs tavoite.

Nyt kuvittele, että tavoitteen saavuttamiseen käyttämäsi keinot kerrottaisiin sinulle täydellisen yksityiskohtaisesti. Sen lisäksi, että saisit määräykset siitä mitä teet, saisit määräykset siitä miten teet. Työtapojesi lisäksi työaikaasi valvottaisiin päivittäin ja poikkeamista huomautettaisiin.

Miltä nyt tuntuu?
Tuntuuko ammattilaiselta?

Työelämästä puuttuu vapautta. Työhön kyllä annetaan vapauksia, mutta nämä sanat eivät ikävä kyllä tarkoita samaa asiaa. Johtoajatuksemme on edelleen kontrolli, josta teemme korkeintaan myönnytyksiä sivistyneempään kontrolliin, kuten liukuvaan työaikaan. Tarvitsemme suurempia vapauksia tehdä hyvää työtä, saavuttaa onnistumisia ja palvella asiakkaitamme. Näin tekisimme myös parempaa tulosta. Luulen, että monella yrittäjäksi siirtyneellä ratkaisuun on johtanut juuri vapauden lisääntyminen. Inhimillisyyteen kuuluu itsemäärääminen. Jos hyvän työn tekemiseen ei ole vapautta, niin vapautta sovelletaan muualle.

Onko sinulla vapautta tehdä hyvää työtä?

Sinäkin haluat tehdä tärkeän työsi parhaaksi katsomallasi tavalla. Haluat myös päättää milloin tärkeän työsi teet. Työllesi on sinulle sopiva aika. Työajan kontrollia ei tarvita, jos tavoitteet ovat selkeitä. Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan.

2.Tavoitteettomuus.

Puhuttamon artikkelissa kirjoitettiin keksityistä töistä. Tällaisella työllä voi olla tavoitteet, joiden saavuttaminen ei vie meitä lähemmäs isompia tavoitteita. Tavoitteet, jotka eivät sinänsä ole merkityksellisiä. Ne ovat tyhjiössä. Ne liittyvät tarpeettomien asioiden parempaan hoitamiseen.

Olen varma, että Suomesta löytyy kuitenkin myös töitä, joilla on hyvä tarkoitus, mutta ei minkäänlaista tavoitteistoa. Ei näkyviä saavutuksia, ei numeroituja tuloksia. Kun tavoiteltavat asiat ovat epämääräisiä, jokainen tekee työtään erilaisia tavoitteita kohden. Omista lähtökohdistaan käsin, ilman keskinäistä keskustelua siitä, mitä oikeasti ollaan tekemässä. Aikaansaamisen tunnetta ei synny.

Tavoitteettomuus tekee työelämästä bullshittiä erityisesti siksi, että se poistaa prioriteetit. Kun ei ole selkeää tavoitetta, ei voi olla tehokasta ajankäyttöä. Ei voida jättää tekemättä mitään vähemmän tärkeää tavoitteiden perusteella. Kaikki tekeminen on samalla viivalla, olennaista ei ole. Työpäivä jää hyödyttömän sähläämisen armoille.  Jos haluat hirveän mielikuvan, kuvittele yhtaikaisesti kiireellinen ja tavoitteeton työpäivä.

Tavoitteettomuutta on myös se, että tavoitteita on liikaa kerralla. Tai se, ettemme todellisuudessa voi vaikuttaa meille asetettuihin tavoitteisiin.

Mistä näet, että onnistut siinä, mistä sinulle maksetaan?
Mistä mittarista?

3.Kasvottomuus

Viime kuun webinaarissani puhuin kysymyksistä, kuuntelusta ja läsnäolosta työkaluina työyhteisössä. Minulle esitettiin puhumiseni lopuksi muutama hyvä kysymys. Yksi kysymys jäi erityisesti kummittelemaan:

Mistä johtuu, että näiden selkeiden työkalujen käyttäminen on työyhteisössä niin vaikeaa ja harvinaista?

Hämmentävän hyvä kysymys. Niin hyvä, että eksyin ajattelemaan ääneen. Jaaritteluni jälkeen olen ajautunut pohtimaan asiaa tarkemmin. Parempi ja lyhyempi vastaukseni:

Kysyminen, kuunteleminen ja läsnäolo ovat harvinaisia työkaluja, koska niitä ei tarvitse töissä käyttää.

Kuten Rehn artikkelissa sanoo, voimme elää koko työelämämme läppärin kautta. Tämä pätee moniin nykyajan työtehtäviin. Ehkäpä ei tarvitse ihmetellä, miksi positiivinen vuorovaikutus on hankalaa. Hoidamme nykyään sähköisesti kaikkea työtä, mikä meille vain on mahdollista – myös sitä osaa, jota meidän ei pitäisi. Silloin työstämme tulee kasvokkaiseen työhön verrattuna tehotonta sähläystä. Monet pitkälliset ongelmavyyhdit ratkaisisi oikean ihmisen tapaaminen ajoissa.

Kasvottomuus tekee työelämästä paskaa.

Kasvottomuus tai sen kokemus pilaa niin johtamisen, myymisen kuin asiakaspalvelunkin. Kasvottomuus ei tunnu hyvältä. Kaivetaan vielä syvemmältä: koska merkitys rakentuu kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, siis kohtaamisessa, merkityksettömyys on kasvottomuuden seurausta. Nyt kirjoittaa sosiologi.

Kun joku sanoo sinulle, että hänellä on töissään kivaa, hän viittaa yhteisöön. Hyvähenkiseen kasvokkaiseen ongelmanratkaisuun. Kamppailuun onnistumisista ja merkitykselliseen vaivannäköön. Hyvään meininkiin. Asiakkaiden kohtaamiseen ja palvelemiseen.

Yhdessä.

Millainen työ sitten ei ole bullshittiä?

Käännetään lista.
Se menee näin.

Työ, jolla on sinulle merkitystä.
Työ, jonka tulokset näet konkreettisesti.
Työ, jota sinulla on vapaus tehdä.
Työ, jolla on selkeä tavoitteisto.
Työ, jossa on kasvokkaisuutta.

Toivottavasti tämä kuvaa työtäsi.
Tämä on nimittäin ihan hyvä lista.

terveisin
Kalle

1 comment

  1. Hyvää, suorapuheista pohdintaa. Kiitos jälleen inspiroinnista!

    Itselle tulee ensimmäisenä mieleen Daniel Pinkin autonomy, mastery, purpose. Amabilen päivittäinen yhdessä edistyminen. Demingin ”all anyone asks for is a chance to work with pride”. Jäsentely hieman eri, mutta aika samoilla linjoilla ollaan ajattelun puolesta sun pointtien kanssa. 🙂

    Näistä on paha olla eri mieltä. Mutta silti hommat tökkii yksinkertaisissa asioissa – miksi?

    Koska ongelmat ovat pohjimmiltaan rakenteellisia, eikä ole olemassa perusteelliseen muutokseen vaadittavaa osaamista ja konkretiaa.

    Omien kelailujen ja löytöretkien perusteella uskon tässä erityisesti kahden pointin, kulminaatiopisteen olevan keskeisiä. Näillä on aivan ratkaiseva, konkreettinen merkitys siihen miten työ toimii – miten se on organisoitu ja johdettu. Uskon, että näiden avulla on mahdollista päästä inspiroinnista ja päivittelystä konkretiaan, joka iskee päin näköä.

    Kuten kirjoitit, tavoitteellisuus on välttämätöntä, mutta miten se toteutuu. Miten työtä mitataan? Auttaako työn mittaaminen todella ymmärtämään ja kehittämään työtä, käytetäänkö mittareita siellä, missä työ tehdään ja kertovatko mittarit reaaliajassa, mitä tapahtuu?

    What gets measured gets done, sanonta kuuluu. Jos mittarit on perseellään, on toiminta taatusti myös.

    Toinen on vähemmän seksikäästi hihojen kääriminen ja työn opiskelu asiakkaan näkökulmasta. Miten työ virtaa asiakkaalta organisaatioon ja edelleen asiakkaalle. Mitä oikeasti tapahtuu!? Toiminnan kehittäminen on mahdotonta, ellei ymmärrä, mitä tapahtuu nyt ja miksi, 😉

    Tästä aiheesta bloggasin tovi sitten yksityiskohtaisemmin: https://elinvoimainenorganisaatio.wordpress.com/2016/03/02/todelliseksi-palveluorganisaatioksi/

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s