Täydellistämisen loppu.

Tämä on lyhyt tarina omista virheistä.
Tällä kertaa aihe on täydellistäminen.

Yksi ensimmäisiä temppujani HR-ihmisenä oli kehityskeskustelujen uudistaminen silloisella työnantajallani. Minut päästettiin jostain kumman syystä tekemään sitä tavallani. Koska tuore maisteri tietenkin osaa ja tietää paljon, se on hyvä purkaa johonkin käytäntöön, jonka uhriksi kaikki työstään selviytymistä yrittävät sitten joutuvat. Tein ylettömän monimutkaisen ja pitkän lomakkeiston itselleni selvillä perusteilla, enkä kysynyt keltään juuri mitään. Kollegoilta vähän, mutta raukat eivät ehtineet huomata, millainen vilpitön virhe minulta oli tulossa. Luulin, että olen ihmisille avuksi. Mahdollistan asioita laajuudella ja tiedolla. Kuten sanottua, vilpitön virhe.

Lomakkeen julkaisun jälkeen pari työkaveria tuli kyselemään, mitä kysymykset tarkoittivat. Epäselviä kysymyksiä oli useampia kuin yksi.

Hups.
Se määrä ihmisiä, ketkä eivät viitsineet häveliäisyyttään kysyä hölmöilyistäni, oli varmaan suurempi kuin pari työkaveria. Hyvin harvat lomakkeestani nauttivat, sen ainakin tiedän. Tässä kohtaa pitää kiittää siitä, että ei enempää haukuttu. Hävettää. Hyvää tarkoittava vuorovaikutusyritykseni epäonnistui.

Nykyään en tosiaan enää usko koko kehityskeskusteluun, kuten viime tekstistäkin voi lukea. Onneksi minulla ei sentään ole missään tallessa tätä katastrofia. Tietääkseni. Seuraava esimieheni ruoti avustuksellani koko keskustelun niin yksinkertaiseksi, että sen suosio ja hyödyllisyys nousi tai vähintäänkin palautui. Silloin olinkin jo muiden virheiden kannustamana oppinut käyttämään asiantuntemustani hiukan järkevämmin, käytännöllisemmin ja vähemmän.

Ymmärrys tulee tekemisen jälkeen.
Ja siitä tässäkin tekstissä on kyse.

Olen entinen täydellistäjä.

En ole koskaan ollut perfektionisti, mutta olen ehdottomasti luullut, että järkeilyni ja nimenomaan yksin tehty etukäteinen järkeilyni on olennaisin osa työtäni. Olen eksynyt suunnitteluuni saamatta juuri mitään aikaiseksi. Olen eksynyt käsitteisiin. Ylisuunnitellut. Tämä minulle tulee mieleen otsikkoon valitsemastani kuvasta. Organisaatiokaavion tai prosessin piirtäminen muiden puolesta. Toivottavasti muuten kenenkään titteli missään yrityksessä ei ole ylisuunnittelija. En uskalla tätä googlata.

Olen siis jämähtänyt järkeilemään asioita ja taantunut liialliseen läpiajatteluun. Tämä on tapahtunut toimeen tarttumisen kustannuksella. Usein, kun olen tarttunut innoissani toimeen, on tuloksena ollut vain suunnitelma, josta kukaan muu ei ole tiennyt. Siitä olisi voinut seurata hyvää, muttei seurannut, koska tekemiseni oli taantunut pöytälaatikkorunoudeksi.

Pahin rikokseni on kuitenkin syyllistyminen siihen, että olen suunnitellut muiden ihmisten työtä heidän puolestaan paremmaksi. Ilman etukäteistä pyyntöä heiltä itseltään. Tai mikä pahinta, jonkun kolmannen osapuolen pyytämänä. Tämän virheeni pohjalla lienee ajatus siitä, että muiden ihmisten ajattelun pakottaminen omille linjoille on jotenkin hyödyllistä työtä.

Ei se ole.
Ei lopulta.
Yksin järkeilyssä etukäteen on hyvin vähän tehokkuutta.

Jos ihminen saa järkeiltyä maailman selväksi, hän on jo myöhässä, koska maailma on jatkanut matkaansa. Tämä on mukailtu lainaus, mutten muista enää keneltä. Muotoilen itse: jos löydät ajattelussasi oikeasti täydellisen mallin, olet myöhässä sieltä, missä sitä jo toteutetaan.

Kun ponnistaa akateemisesta maailmasta, tämä täydellistämisen kuoppa on todellinen riski. Sinne ei kuitenkaan tarvitse pudota. Se on hyvä muistaa. Teoria ja käytäntö eivät ole toistensa vihollisia. Kärsimme vastakkainasettelusta ”teorian” ja ”käytännön” osaajien kesken. Uskon, että käytännön tekijöiltä tulee parhaimmillaan mykistävää teoriaa asioiden luonteesta, ja että teoriaan kallellaan olevat pohtijat voivat riittävällä rohkeusannoksella tulla tekemisen mestareiksi. Kaikki hyötyisivät näiden käsitteiden rajojen haastamisesta. Emme kaikki ole joko ”insinöörejä” tai ”humanisteja”. Tai mitään vastaavaa erottelua. Parhaimmillaan olemme molempia, ja silloin jalostuvat sekä ymmärrys että tekeminen.

Teorian ja käytännön tulisi rakastaa toisiaan.

Teoriasta käytäntöön matkustetaan rohkeudella, rehellisyydellä ja ryhtymisellä, käytännöstä teoriaan taas keskustelulla, kirjoittamisella ja kertaamisella.
Nyt meni syvälliseksi.
Ja ehkä vähän idealistiseksi.
Ei haittaa. Sointui kivasti.

Asiaan.
Ehkäpä kuitenkin on näin:
Tekeminen on tärkeämpää kuin täydellistäminen.
Kuten aiemmin olen kirjoittanut, ongelmat ja arkeologinen suhtautuminen kehittämiseen on ajanhukkaa siinä mittaluokassa, missä sitä harrastetaan. Tämän lisäksi ennakointi, suunnittelu ja keskustelu ideaalitilanteesta ei saa aikaan tuloksia siinä mittakaavassa, mitä välillä sorrumme luulemaan. Kehittäminen tapahtuu vähän kerrallaan sinne päin ja siitä tilanteesta, missä ollaan juuri nyt.

Tämä on yksinkertainen ja monimutkainen ajatus yhtä aikaa. Löydän siitä kerta toisensa jälkeen myös huumoria. Olen nähnyt liikaa erilaisia yrityksiä kehittää.

Miksi olen alkanut parantua?

Jos sanon ja toivon olevani entinen täydellistäjä, niin mikä on alkanut muuttanut ajatteluani? Keksin kolme vastausta. Virheet, valmennus ja voimaharjoittelu.

Virheet ovat tietenkin auttaneet. Olen tehnyt tarpeeksi huonoa etukäteistä työtä, että olen havainnut sen toimimattomaksi. Kuten alun tarinassani.

Valmennuksen opiskelu, eli coaching, avasi minut oivallukselle. Aloin ymmärtää, että hyödyllisessä vuorovaikutuksessa ei ole kysymys siitä, että yrittää opettaa, pakottaa tai antaa valmiita vastauksia. Tämä helpotti ylisuunnittelusta irtautumista. Sain valmennusta myös itse, parantuakseni itseni tiellä olemisesta. Päästäkseni irti rationalisoinnista ja järkeilyyn eksymisestä. Parasta oli se, että löysin tekemisen tasolla sen, mihin akateemisesti, sosiologina, uskoin ja uskon edelleen. Käytäntöni ja teoriani alkoivat vetää samaan suuntaan.

Viime aikoina olen alkanut ajatella, että voimaharjoittelusta kiinnostuminen oli lopulta parantumisen käynnistänyt lääkkeeni. Jokainen joka tekee tavoitteellista voimaharjoittelua (tai muuta urheilua), voi ymmärtää, että ylisuunnittelun mahdollisuus on aina olemassa. Ohjelmaa, teoriaa ja lähestymistapaa on loputtomasti. Itse olen piirrellyt itselleni hävyttömän määrän ohjelmointia, liikkeitä, safkoja ja muuta sälää. Onko minulle ollut hyötyä suunnittelusta?

On, mutta vain tekemisen jälkeen. Ainoastaan ne ohjelmat, jotka olen toteuttanut oikeasti loppuun asti, ovat vieneet eteenpäin tai antaneet lisää ymmärrystä. Tämä on opettanut minulle tekemisen arvon. Suunnittelu sinänsä ei ole opettanut yhtään mitään. Lukeminen, opiskelu ja perehtyminen ovat saaneet arvonsa vasta tekemisessä. Tekeminen on jalostanut opittua ja tuottanut parempaa ymmärrystä siitä, mikä oikeasti on tarpeellista, kehittävää tai järkevää.

Olen rakastunut yksinkertaistamiseen, tarpeellisuuteen ja tekemiseen nimenomaan salilla. Se on nimittäin paikka, joka on äärettömän herkkä sille, että suunnitellaan hommat yli, mutta tehdään lopulta jotain ihan muuta. Vähän niinkuin ravintoasiat. Jälkeenpäin sitten ihmetellään, miksi tuloksia ei tule.

Helppo vastaus. Koska ei tehty.
Suunniteltiin.
Sitten suunniteltiin lisää.

Työelämän tukifunktiot, kuten HR, ovat vastaavasti haavoittuvaisia ja herkkiä paikkoja ylisuunnittelulle. Tarvitsemme siis ymmärrystä siihen, kuinka paljon suunnittelua oikeasti tarvitaan. Ehkäpä meidän kannattaa suunnitella niin vähän kuin on tarpeen. Se voi toki tarkoittaa paljonkin suunnittelua – järkeily ei tietenkään ole tarpeetonta. Järkeilyn vaikuttavuus on kuitenkin vähäistä. Tekemistä tarvitaan enemmän. Tekeminen antaa lopulta ymmärryksen. Tekeminen rakentaa oikean suhteen itse asiaan, ja mikä oikeasti tärkeintä, tekeviin ihmisiin. Tätä pointtia olen jahdannut eri suunnista kahdessa edellisessä tekstissäni.

Suurimmat onnistumiseni työelämässä eivät ole etukäteisen suunnittelun riemuvoittoja. Ne ovat ryhtymisen ja muiden ihmisten tuen riemuvoittoja.

Tekeminen on tärkeämpää kuin täydellinen tekeminen.

Aion jatkossa edetä tämän ajatuksen turvin. Vähemmän yksinäistä järkeilyä, enemmän yhdessä tekemistä. Ei liikaa suunnittelua, vaan toiminnasta viisastumista. Ymmärrystä tekemisen jälkeen.

Yritän olla sanani mittaisesti entinen täydellistäjä.
Lopettaa etukäteen täydellistämisen.
Oppia virheistäni.

Jos olet kohtalontoveri, niin yritä sinäkin.
Tartu toimeen.

terv.
Kalle

6 comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s