Palkitsemisen todelliset vaikutukset. (Motivaatiosta, osa 1/2)

Viime aikoina yksi kiinnostavimmista pohtimistani aiheista on ollut motivaatio. Kaikilla lienee näkemys siitä, mikä motivoi ihmisiä tai heitä itseään. Näkemyksiä on erilaisia, ja konsensus tuntuu olevan se, että motivoivat tekijät ovat yksilöille erilaisia. Allekirjoitan tämän pintapuolisesti. Mielestäni kaikkien motivaatiotekijöissä on yhdistäviä piirteitä, tai niitä voidaan niputtaa yhteen. Sosiaalitieteet ovat tietenkin ihmetelleet motivaatiota viime vuosituhannen alusta (ja kauemminkin). Viime aikoina minulle on kirkastunut se, että emme suostu uskomaan sitä, minkä jo motivaatiosta tiedämme. Siksi päätin kirjoitella kaksiosaisen blogitekstit motivaatiosta. Kirjoitukseni mukailee Daniel Pinkin mahtavaa Drive – teosta. Koska tätä kirjaa ei ole suomennettu (syytä olisi, en tiedä onko kellään työn alla), voin yhtä hyvin summata sen kulkua itselleni ominaisin tavoin. Tähän kirjoihin summatuista tutkimuksista ja oivalluksista lähden rakentamaan suomenkielistä summausta motivaatiosta. Teen tämän pääasiassa itselleni, mutta näen hiukan vaivaa myös niiden eteen, jotka haluavat tekstiäni lukea.

OSA 1: Harlow, Deci, Duncker, Ariely – palkitsemisen todelliset vaikutukset.

Aloitan Pinkin tavoin Harry Harlown tutkimuksista, jossa resusapinoille annettiin ratkaistavaksi erilaisia yksinkertaisia älypelejä, tähän malliin:

harlow

Apinoiden tuli siis vetäistä pystyssä oleva tappi pois, jotta hakasen saa siirtymään ja luukun auki. Tai oikeastaan, ei pitänyt. Ratkaisemisessa ei ollut mitään palkintoa alkuvaiheessa, vaan nämä yksinkertaiset älypelit vain annettiin apinoille oppimiskokeeseen valmistautumiseksi. Apinat kuitenkin alkoivat ratkoa näitä tehtäviä lähes välittömästi, innolla, keskittyen ja nauttien. Niille annettiin lisää vastaavia tehtäviä, ja ne kehittyivät niiden ratkaisemisessa edelleen. Tämä oli kummallista, koska apinoille ei oltu opetettu mitään, ja palkintoa ratkaisemisesta ei tullut. Koetta tehtäessä, vuonna 1949, hallitseva käyttäytymistieteellinen suuntaus kertoi, että ihmisen toiminta oli joko biologisten tarpeiden, rangaistusten tai palkintojen seurausta.

Aiemmin toimineet selitykset eivät päteneet apinoiden käyttäytymiseen, joten Harlow kumppaneineen kehitteli kolmanneksi ihmistä ohjaavaksi voimaksi sisäsyntyisen motivaation käsitteen. Tämän ajateltiin olevan aiemmin mainittujen tekijöiden alataso, ikään kuin kuriositeetti. Mitä kokeessa seuraavaksi tapahtui, haastoi näitä käsityksiä entisestään. Hallitsevien näkemysten mukaisesti apinoita alettiin palkita tehtävien ratkaisemisesta rusinoilla. Tämä oli loogista, koska biologisten tarpeiden ajateltiin kuitenkin olevan motivaatiota hallitsevia. Seuraus oli kuitenkin toinen. Testattaessa apinoiden palkitsemista ruualla, alkoivat ne tehdä enemmän virheitä, ratkaisten älypelejä selvästi harvemmin kuin ilman palkintoja. Tämä tulos on yksi niistä havainnoista, jotka kytkeytyvät mielestäni merkittävimpään tieteelliseen totuuteen suorituksesta ja motivaatiosta. Tiivistetään se myöhemmin. Kun Harlow pyrki uudistamaan motivaationäkemyksiä, ei tiedemaailma ottanut niitä kunnolla vastaan, ja hän tulikin kuuluisaksi aivan muista tutkimuksista.

Siirrytään vuoteen 1969 ja Edward Decin tutkimuksiin, joissa koehenkilöt kokosivat muovisia, legopalikoiden tai oikeammin tetrispalikoiden tapaisia kappaleita. Seitsemän erilaista palaa mahdollisti yli miljoona yhdistelmää. Paloista sai muodostettua esimerkiksi erilaisia esineitä. Koehenkilöt jaettiin kahteen ryhmään, joista molemmat kokosivat palikoita eri tavoin kolmena päivänä, tavoitteenaan tehdä mahdollisimman useita variaatioita. Kokoamista tehtiin kuvien perusteella. Ryhmät erosivat niin, että toista ryhmää palkittiin kokoamisesta rahalla toisena päivänä, mutta ei enää kolmantena. Toista ryhmää ei palkittu minään päivänä. Jokaisen session puolivälissä koe keskeytettiin, ja koehenkilöille sanottiin, että kokeessa pidetään tauko. Tällä aikaa henkilöt saivat tehdä mitä halusivat. Mitä seurasi? Ensimmäisenä päivänä molemmat koeryhmät jatkoivat palikoiden näpertelyä tauolla. Toisena päivänä, kun toinen ryhmä sai palkkiota suorituksestaan, sen osallistujia alkoivat tauolla kiinnostaa palikat yhä enemmän. Tämä oli loogista – koehenkilöt pystyivät vaikuttamaan tauon aikana omaan palkkioonsa kokeen jatkuessa. Kolmantena päivänä tältä ryhmältä otettiin palkkio pois. Nyt tauon aikana se ryhmä, joka ei ollut koskaan saanutkaan palkkiota, käytti enemmän aikaa palikoiden kokoamiseen. Sen sijaan se ryhmä, jolle oli edellisenä päivänä maksettu, käytti palikoiden kanssa tauolla selvästi vähemmän aikaa, itse asiassa kuin ensimmäisenä päivänä. Deci sai tulevilla tutkimuksillaan vahvistettua tässä koeasetelmassa syntyneen havaintonsa: kun rahaa käytetään palkkiona jostain aktiviteetista, henkilöt menettävät sisäsyntyisen kiinnostuksensa itse aktiviteettiin.

Tämä käsitys motivaatiosta oli lähes vastakkainen sille, mitä rahan vaikutuksesta uskottiin. Palkintojen ajateltiin ajavan inhimillistä toimintaa eteenpäin. Tämän ajateltiin pätevän etenkin rahan ollessa kyseessä. Tee pieni testi: mieti, onko sinulle joskus alettu maksaa jostain asiasta, ja sitten lopetettu tai vähennetty palkkiota? Miten suhtaudut asiaan nyt? Onko sinulle lapsena maksettu vaikkapa ruohonleikkuusta? Väitän, että meiltä jokaiselta löytyy mielestä asia, jonka kiinnostavuus on pilattu palkitsemalla. Jos ei löydy, hyvä niin. Entäs jos kysymys muotoillaan näin; miltä tuntuisi tehdä täsmälleen samaa työtä kuin nyt, mutta pienemmällä palkalla? Miltä motivaatio silloin näyttää? Mitä sisältäisi se työ, johon vaihtaisit palkan pienentyessä vaikkapa 20 %? Pohdin tätä seuraavassa osassa.

Palataan tutkimuksiin, ja ponnistetaan vielä kauempaa menneisyydestä. Karl Dunckerin jo 1930 – luvulla kehittelemä kynttiläongelma avaa upeasti sitä, mitä palkitseminen tekee suoritukselle. Kynttiläongelma näyttää tältä:

cand_1

Koehenkilölle annetaan tehtäväksi kiinnittää kynttilä seinään niin, ettei vahaa valu pöydälle kynttilän palaessa. Voit pohtia, miten tämä tehdään. Koehenkilöt yrittävät mm. sulattaa kynttilää ja törkätä sitä kiinni seinään. Yleensä ratkaisun keksiminen kestää noin 5-10 minuuttia, ja ratkaisu on tämä:

cand_2

Ongelman ratkaisu vaatii siis luovuutta, ennalta määritellyn tilanteen ulkopuolelta ajattelua. Jos laatikkoa katsoo vain nastojen säilyttämiseen tarkoitettuna, ei sen osuutta ongelman ratkaisussa tule huomioineeksi. Ratkaisu ei siis ole ilmiselvä ja yksinkertainen. Mielestäni tässä yhteydessä tulee huomioida myös, että vaadittu luovuus on melko vähäistä. Ratkaisu ei lopulta ole monimutkainen ja sen löytäminen vaatii melko pientä luovuutta. Tämä on olennaista jatkopäätelmien kannalta.

Kiinnostavaa on se, mitä tapahtuu ihmisten kyvylle ratkaista tämä ongelma, kun heitä aletaan palkitsemaan sen ratkaisemisesta rahalla. Princetonin yliopiston psykologi Sam Glucksberg testasi tätä kahdella ryhmällä ottaen aikaa ratkaisun löytymiseen. Ensimmäiselle ryhmälle kerrottiin, että ajanottoa tehtiin vain tyypillisen ajan löytämiseksi. Toiselle kerrottiin, että nopein 25 prosenttia saisi vaivoistaan 5 dollaria, nopein henkilö 20 dollaria. Muutaman minuutin työstä noin kaksikymmentä vuotta sitten tämä palkkio oli kohtalainen.

Mitä tapahtui? Ryhmä, jolle kerrottiin palkinnon mahdollisuudesta, ratkaisi tehtävän keskimäärin kolme ja puoli minuuttia hitaammin. Palkiot tekevät juuri tämän – haittaavat luovuuttamme ja ajatteluamme, ikään kuin kaventavat näkökenttäämme.

Dan Arielyn Intiassa ja Massachussetsin MIT:ssä suorittamat tutkimukset kertovat saman tarinan, mutta vielä olennaisesti korostetumpana. Lyhyen summauksen näistä koeasetelmista löydät mm. tästä blogitekstistä. Ariely vei koeasetelmansa Intiaan, koska halusi testata palkitsemisen vaikutusta merkittävillä summilla, tuhoamatta tutkimusbudjettiaan. Hän teetti koehenkilöille luovuutta, keskittymistä ja muistia vaativia tehtäviä, ja jakoi palkinnot suorituksista kolmeen osaan; 50 senttiä, 5 dollaria ja 50 dollaria. Nämä palkkiot luvattiin, jos koehenkilöt suorittaisivat tehtäviä erinomaisesti. Korkein palkkio 50 dollaria vastasi koehenkilöille viiden kuukauden palkkaa, 50 senttiä noin päivän palkkaa. Kaksi pienemmän palkkiomahdollisuuden saanutta ryhmää eivät juurikaan eronneet suorituksen osalta toisistaan, mutta korkean palkitsemismahdollisuuden ryhmä suoritti tehtävät huonommin kuin kaksi muuta ryhmää. Ariely toisti kokeen yhdysvaltalaisopiskelijoilla niin, että mahdolliset palkkiot olivat 60 dollaria ja 600 dollaria. Sama tulos. Tällä kertaa mukaan lisättiin yksi tehtävä, joka ei vaatinut minkäänlaista ajattelukykyä, tai luovuutta; näppäimen mahdollisimman nopea naputtaminen. Tässä tehtävässä suurempi palkkio tarkoitti keskimäärin parempaa tulosta. Yksinkertaisessa, ajatustyöstä vapaassa tehtävässä palkitseminen siis toimi. Tosiasia on, että nämä tehtävät ovat ainoita, joihin rahalla voidaan motivoida. Esimerkiksi aiemman kynttiläongelman voi muotoilla tavalla, joka saa palkinnon parantamaan ryhmän suoritusta. Ymmärrät varmasti kuvan nähdessäsi, miksi näin on.

cand_3

Nyt ongelma on paljon suoraviivaisempi, eikä vaadi laatikon ulkopuolista ajattelua. Sanaleikki kohdallaan eli pun intended.

Näistä tutkimuksista saavumme yhteen olennaisimmista käyttäytymistieteellisistä havainnoista, mitä tulee motivaatioon.

Kun tehtävä vaatii edes alkeellista ajattelutyötä, siinä suoriutumisesta saadut palkkiot heikentävät suoritusta.

Tiesitkö tämän? Mitä tästä seuraa sinun toiminnallesi?

Me uskomme kovasti edelleen, että raha motivoi ihmisiä. Voin kuvitella esimerkin, jossa yritämme nimenomaan palkita luovasta ajattelusta. Tällainen voisi olla vaikkapa aloitepalkkio tai vastaava käytäntö. Tosiasia on, että ongelmanratkaisusta palkitseminen, etenkin tuntuvasti palkitseminen, heikentää ongelmanratkaisukykyä. Lisäksi on tärkeää ymmärtää se, että kahta motivaatiolähdettä (sisäinen/ulkoinen) ei ehkä voi toteuttaa yhtä aikaa – palaamme tässä apinaesimerkkiin. Jos sisäsyntyisesti kiinnostavia tehtäviä lähdetään motivoimaan rahalla, alkuperäinen kiinnostus ikään kuin pilataan. Rahaa voi heittää peliin lisääkin, ja se toimii aina hetkellisesti. Alkuperäiseen tilanteeseen on aina vaikeampaa palata. Kuitenkin parasta mahdollista motivaatiota, ihmiselle luonteenomaista ja nautinnollista kiinnostusta ei voi korvata eikä replikoida. Todellista motivaatiota ei voi antaa toiselle. Se on jo olemassa tekijässä itsessään. Meille tekisi hyvää ymmärtää tämä.

Pinkin esimerkki organisaatioista, jotka eroavat motivaatiorakenteessaan on selvästi hänen suosikkejaan ja avaa kieltämättä sitä, mitkä motivaatiotekijät ovat olennaisia. Kyseessä on hypoteettinen kysymys 90-luvun taloustieteilijälle: kahdesta tietosanakirjasta, kumpi menestyy? Ensimmäinen on laajan asiantuntijajoukon hyvää palkkaa ja hyvin suunniteltua palkitsemiseta vastaan rakentama, aiemmin hyväksi havaittuun tuotteeseen ja brändiin perustuva projekti, johon varataan vuosia. Se toimii internetissä ja CD:llä. Toinen on vain internetissä sijaitseva, vapaasti muokattava sivusto, jonka sisällöntuottamisesta kukaan ei saa penniäkään. Kumpi menestyy? Pink arvelee, että 90-luvulla kukaan ei olisi ennustanut, että jälkimmäinen.

Jälkimmäinen on tietenkin Wikipedia – sisältö, jonka tuottamisesta tuottaja ei saa rahaa.
Se taitaa olla kaikille tuttu.

Ensimmäinen on Microsoft Encarta Encyclopedia. Sen tekeminen lopetettiin 2009.
Joku teistä lukee juuri tämän tuotenimen ensimmäistä kertaa.

Seuraavassa osassa mennään siihen, mitkä ovat motivoivien asioiden ominaisuudet.
Mikä on motivoivaa? Pohdin myös sitä, mitä näistä havainnoista voisi parhaimmillaan seurata.
Ensi kertaan.

One thought on “Palkitsemisen todelliset vaikutukset. (Motivaatiosta, osa 1/2)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s