Vähän rohkeutta.

Halpaa, järkevää ja tehokasta.

Olen nykyisessä työssäni pyrkinyt lisäämään tietoisuutta sairastamisen kustannuksista ja syistä omassa organisaatiossani. Usein julkisella sektorilla tuppaa olemaan vallalla se käsitys, että työntekijät ovat liian vanhoja olemaan terveitä töihinsä. Tämä on surullisen virheellistä. Pohjustan tällä päivän pointtia.

Yhdessä niistä tilaisuuksista, joissa olen käynyt läpi sairauspoissaolojen vaikuttimia ja laajuutta, sain hyvän kysymyksen. Keskustelu vapaasti mukailtuna;

”Siis sairastaminen maksoi viime vuonna meille yli 7 miljoonaa euroa ja 40 prossaa on tule-vaivoja. Ja sijaiskuluja tästä on noin kolmasosa?”

”Kyllä.”

”Miksi ei sitten vaikka palkata vaikka yhtä fyssaria kiertämään työpisteissä, eihän siihen kulu palkkarahaa tuohon summaan verrattuna paljon mitään, jos se auttaisi tota 40 prosenttia?”

Välitön vastaukseni:
”Emme ole tarpeeksi rohkeita.”

Sanoin ennen tätä kyllä että ”hyvä kysymys.” ja hymyilin itseriittoisesti. Vastasin lonkalta ja intuitiivisesti, koska kysyjä aloitti kysymyksensä hienosti sanalla miksi. En voinut turhia kierrellä. Totuus on se, että emme uskalla. ”Miksi” – kysymyksen vastaus on rohkeuden puute. Emme oikeasti ole koko organisaatiossa tarpeeksi rohkeita uskomaan, että tuki- ja liikuntaelinvaivoihin keskittymällä saamme säästöjä aikaan. Sanotaan, että yhden täyspäiväisen fysioterapeutin kustannus on pyöreä 40 000 € vuodessa organisaatiolle kaikkine kuluineen. Tämä on tule-vaivoihin liittyvistä kustannuksista 1,5 %. On huomionarvoista, että arvioimme näitä kustannuksia hyvin maltillisesti verrattuna suomalaiseen sairauspoissaolokeskusteluun.

Jos kyseinen henkilö kiertämällä työpaikoissa pystyy ehkäisemään yhden n. 55- vuotiaan työntekijämme työkyvyttömyyseläkkeen kolmen vuoden työskentelynsä aikana, hän kattaa kaikki palkkakulunsa työllään. Ja tässä esimerkissä on kysymys ainoastaan täysin suorista kuluista organisaatiolle eikä mistään spekulatiivisesta tai kerrannaisvaikutuksista. Teoreettisen fyssarin täytyisi onnistua kolmen vuoden työssä ainoastaan yhden henkilön kanssa niin, että ko. henkilö ei koskaan jäisi työkyvyttömäksi tukielinvaivoissaan. Ajatellaan, että esimerkin fyssarin täyspäiväinen homma on parantaa työergonomiaa kaikissa organisaation toimipisteissä joka päivä, ja hänellä ei ole vakituista työpistettä. Ajatellaan myös, että hän on hyvä ja pätevä. Luuletteko, että hän onnistuu kattamaan omat palkkakulunsa?

Tiedättekö mikä tässä on minusta koomista? Varmaan yhdeksän kymmenestä tukielinvaivasta on seurausta vääristä liikemalleista ja täysin ehkäistävissä. Tämä on ihan oma karkea arvioni – erittäin hienon liikkumiskirjan kirjoittanut (ja mahtavia videoita tekevä) Kelly Starrett väittäisi luvun olevan 98 %:n paikkeilla. Mies on ainakin minua kovempi asiantuntija. Hän väittää, että fyysisistä vammoista ylipäätään vain pari prosenttia on peräisin geeneistä, sairauksista tai onnettomuuksista. Loput ovat vain ”misuse / overuse” – kategorioihin meneviä vammoja, siis väärää tai liiallista liikkumista – tai itse asiassa molempia (liiallista väärää liikkumista). Ja tämä koskee urheilijoita, jotka saavat todennäköisesti perusjamppaa enemmän vammoja. Pointti: tule-vaivojen valtaosa on täysin ehkäistävissä. Olen varma, että jokainen tolkullinen lääkäri, fysioterapeutti, osteopaatti ja naprapaatti ym. allekirjoittaisi tämän väitteen.

Miksi ihmeessä tämä sitten on valtakunnallinen ongelma? Emme ole rohkeita.

Omassa organisaatiossamme emme valitse selkeästi hyvää mallia edes kokeiluasteelle, koska niin ei olla aiemmin tehty ja se on vähän hankalan tuntuista julkiselle organisaatiolle. Mikään ei sitä estä. Kaikki eivät pitäisi siitä, mutta mikään ei sitä estä. Puuttuu ainoastaan rohkeutta. Rohkeutta päätöksenteosta. Asia ja faktat eivät kovin usein sotkeudu päätöksentekoon… olen huomannut. En parjaa tässä omaa organisaatiotani, koska tiedän, että ihan vastaavaa ongelmaa on monessa muussakin paikassa. Miten odotamme, että kokonaisen valtion pitäisi uskaltaa ratkaista tällainen ongelma?

Vähän rohkeutta nyt hei!

Mielestäni hurjaa on se, että alun esimerkki ei ole mitenkään innovatiivinen. Se tulee aika helposti mieleen, ja tällaista toimintaa toteutetaan varmasti organisaatioissa. Se tuli alun keskustelussa mieleen kysyjälle ihan tuosta noin vaan. Tällaisesta käytännöstä löytynee myös onnistumistarinoita helposti. Tämä on ”vain” hyvä käytäntö, vain ”best practice”. Arvatkaa mitä? Best practice ja oikea työhyvinvointi-innovaatio ovat kaksi täysin eri asiaa. Hyvä käytäntö tunnetaan, tiedetään ja sen on todettu toimivan jatkuvasti. Se saattoi joskus olla innovaatio. Hyvä käytäntö ei ole mikään mullistava juttu. Mielestäni hyvissä jutuissa ei lähtökohtaisesti tarvitse ollakaan mitään mullistavaa (tästä voisi kirjoittaa kirjan). Emme silti uskalla käyttää sitä. Esimerkissäni ei riitä rohkeutta ottaa käyttöön mallia, jonka tiedetään toimivan. Ajatelkaa kuinka pitkä matka tästä on todelliseen innovaatioon.

Pitkä matka rohkeutta.

Ajattele oman organisaatiosi ongelmia. Kuinka moneen niistä keksit ratkaisun? Kuinka moneen löydät onnistuneen case-esimerkin? Kuinka moni tuntuu intuitiivisesti ratkaistavalta? Tiedämme organisaatioissa usein, mitä meidän pitäisi tehdä. Tiedämme myös muuten, että pitäisi syödä enemmän kasviksia ja liikkua enemmän. Miksi hemmetissä tällaisia ongelmia sitten ylipäätään on?

Ole rohkea!
Se tarkoittaa mielestäni joskus sitä, että hyväksyy tietämänsä ratkaisut ongelmiinsa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s